Suru ei ole vieraita pois karkottava myrsky.
Se on hiljainen vieras, joka istuu viereen
ja odottaa kärsivällisesti,
kunnes olet valmis puhumaan.
Ensimmäisinä päivinä se täyttää kaiken.
Aamut ovat raskaimpia — heräät
ja muistat, ja muistaminen satuttaa
niin kuin hengittäminen pakkasessa.
Mutta hitaasti, niin hitaasti
ettet itse huomaa,
suru alkaa väistyä sivummalle.
Ei katoa — väistyy.
Se antaa tilaa muistoille,
jotka eivät enää satuta,
vaan lämmittävät.
Nauru palaa — ensin syyllisenä,
sitten vapaampana.
Eräänä päivänä huomaat
ajattelevasi häntä hymyillen.
Ja tiedät, että rakkaus voitti.
Ei suru — rakkaus.
— Tuntematon