Isäni opetti minut sahaamaan puuta.
Hänen isänsä opetti hänet.
Ja hänen isänsä — sitä ennen,
siellä metsässä, joka on nyt parkkipaikka.
Äitini opetti minut leipomaan.
Hänen äitinsä opetti hänet.
Jauhoiset kädet, lämmin uuni,
sama resepti, jota kukaan ei ole kirjoittanut ylös
koska se kulkee käsien kautta, ei paperin.
Perintö ei ole rahaa eikä taloja.
Se ei ole hopeaa eikä kultaa.
Se on tapa, jolla pidät kirvesvartta.
Se on liike, jolla sekoitat taikinaa.
Se on laulu, jonka hyräilet tietämättäsi
— sama laulu, jonka isoäitisi hyräili.
Se on tapa istua saunan jälkeen,
hiljaa, katsoen järvelle.
Se on tapa sanoa "kiitos"
ja tarkoittaa sitä.
Se on rohkeus, jonka isoisäni kantoi sodasta.
Se on sitkeys, jonka isoäitini kantoi nälkävuosilta.
Se on huumori, jolla vanhempani selvisivät lamasta.
Se on usko, jolla selviän minä.
Ja nyt minä opetan lapsilleni.
En sahaamaan — siihen on YouTube.
En leipomaan — siihen on ohje netissä.
Mutta kaiken muun.
Kaiken sen näkymättömän,
jota ei voi googlata.
He eivät ehkä tiedä sitä vielä.
Mutta jonain päivänä,
kun he tekevät jotain
aivan kuten minä tein,
aivan kuten isäni teki,
he ymmärtävät.
Perintö elää.
— Tuntematon