Kellarin nurkassa, hyllyn takana,
löytyivät isän vanhat nyrkkeilyhanskat.
Nahka kulunut, nauhat rispaantuneet,
tuoksu, joka haisi ajalta ennen minua.
"Kerro", pyysin.
Ja isä kertoi.
Armeijan jälkeen, kuusikymmentäluvulla,
kun hän oli laiha ja vihainen ja nuori
eikä tiennyt mitä elämältä halusi.
Nyrkkeilyyn hän meni, koska
"piti saada raivo johonkin."
Hän ei ollut hyvä, hän sanoi.
"Liian kärsivällinen kehässä.
En osannut lyödä ensimmäisenä."
Mutta hän oppi kurinalaistiksi.
Oppi nousemaan, kun kaatui.
Oppi, ettei häviäminen ole häpeä
— häpeä on olla yrittämättä.
"Niillä opeilla olen elänyt", hän sanoi
ja laittoi hanskat takaisin hyllylle.
Nyt ne ovat minun hylylläni.
Nahka on vielä kuluneempi,
nauhat vielä rispaantuneemmat.
En ole koskaan nyrkkeilyt.
Mutta joka kerta kun elämä kaataa minut,
katson niitä hanskoja
ja muistan isän sanat:
"Nouse. Aina nouse."
Ja nousen.
— Tuntematon