Kun lapsi muuttaa pois

Muuttolaatikot eteisessä. Teippirulla, tussi, hauraat astiat paperiin käärittynä. Kaksikymmentä vuotta tiivistyy kuuteen laatikkoon ja lainattuun peräkärryyn. Huone on tyhjä. Seinällä näkyy naulanjäljet siellä, missä julisteet olivat. Lattialla vaalea neliö siinä, missä kirjoituspöytä seisoi. Muistan, kun tämä huone oli valtakunta. Legolinnoituksia ja dinosauruksia, myöhemmin kitaraa ja tietokonepelejä, ja lopulta — hiljaista opiskelua. "Mä pärjään kyllä", hän sanoo ovella. Ja minä tiedän, että pärjää. Tietenkin pärjää. Sitä varten tämä kaikki on ollut. Mutta kukaan ei kertonut, miltä tuntuu ajaa kotiin ja nähdä ikkuna pimeänä. Kukaan ei kertonut, että laitan yhä liikaa ruokaa ja muistan vasta pöydässä. Soitan illalla. "Moi, miten menee?" "Hyvin! Mä en voi nyt puhua, mulla on —" "Joo joo, ei se mitään. Soita sit joskus." Ja hän soittaa. Ei joka päivä, ei joka viikko, mutta tarpeeksi usein muistuttaakseen, että naru ei katkennut. Se vain venyi — pidemmäksi ja vahvemmaksi kuin osasin kuvitella.