Viimeinen työpäivä.
Kollegat kerääntyvät kahvihuoneeseen,
joku on ostanut kakun
ja joku on kirjoittanut kortin,
jossa on nimiä, joita en osaa lukea.
Puheita pidetään. Muistellaan.
"Muistatko sen kerran, kun..."
Kyllä muistan. Muistan kaiken.
Kolmekymmentäkaksi vuotta muistoja.
Ensimmäinen päivä, kun en tiennyt missä valokatkasin on.
Viimeinen päivä, kun tiedän missä kaikki on.
Ja kaikki ne päivät välissä —
hyvät ja huonot, helpot ja vaikeat.
Saan lahjan. Kukat ja jotain käärittynä.
Halauksia. "Pidä yhteyttä."
"Pidetään." Tiedämme molemmat,
että emme pidä — ei niin kuin ennen.
Ajan kotiin eri reittiä.
Miksi? En tiedä. Ehkä koska voin.
Ei ole kiirettä. Ensimmäistä kertaa
kolmeenkymmeneen vuoteen
ei ole kiirettä.
Kotona istun sohvalle
ja kello on kaksi päivällä
ja minulla ei ole mitään,
mitä täytyy tehdä.
Se tuntuu oudolta.
Ja vapaalta.
Ja pelottavalta.
Ja ihanalta.
Huomenna herään
ja kello saa soida niin pitkään kuin haluaa.
Tai ei soi ollenkaan.
Se on minun päätökseni.
Ensimmäistä kertaa — minun päätökseni.
— Tuntematon